Ahvenanmaa, syksy 2005, osa III
pe-su mukana: PMä, JKa, PLa, MMa, TLa, HMu, THi, Make


lauantai
Toinen päivä ei juurikaan tuonut muutosta tilanteeseen. Kalantulo jatkui verkkaisena pitkin päivää, eikä koossakaan ollut hurraamista. Kotkat liitelivät kalastajien päiden yläpuolella (ei tosin korppikotkia). Seurueen vähemmän fanaattiset hauestajat, ml. vahvistuksena mukaan tullut Make, keskittyivät lööbailuun. Muutama 3kg kala kävi kuitenkin veneen puolella, suurimpana Hemulin 3.6kg evällinen. Kalantulon heikkoutta paikattiin railakkaammalla saunomisella ja illanvietolla.

sunnuntai
Viimeisen päivän sarastaessa tilanne syksyn pokaalien osalta oli vielä täysin auki. Lukuisista aiemmilla reissuilla täpärästi menetetyistä suurkaloista huolimatta kausi oli jäämässä pitkästä aikaa todella heikoksi. Patsku oli lyönyt pohjatuloksen 4.5kg jo syksyn ensimmäisellä reisulla. Janne oli pistänyt puoli kiloa päälle, joka viimeiseen kilpailupäivään tultaessa oli edelleen voimassa. Tilanne oli siis vielä täysin auki. Kenellä tahansa vielä uistinta vedessä uittavalla (ei tosin kylpyammeessa) oli vielä hyvinkin reaalinen mahdollisuus pienellä tuurilla ponnahtaa kärkeen. Toisaalta, ainakin Tomilla, Mikillä ja Tuomolla oli vielä todellinen pelko jäädä peränpitäjäksi.

Tuomo ja Mikki olivatkin tilanteesta sen verran huolissaan, että suuntasivat ensimmäisinä vesille, kaksi muuta venekuntaa tiukasti kannoillaan. Ei tarvinnut kauaakaan yrittää, kun Mikillä jo vavanpäässä potki isompaa patukkaa. Kala tuli aika säyseästi veneen viereen ja kellotti lukemat 3.7kg.Mikin vajaa 4 Mikki riemuitsi, koska ainakin pikkupakki oli nyt karannut kauaksi ulottumattomiin. Venekunnista yksi ei viimeisenä päivänä koskaan päässyt vesille, toinen taas joutui jättämään leikin kesken aikaisemmin. Lopulta tuttuja lahtia kierteli siis vain Janne ja Mäkky sekä Tuomo ja Mikki. Päivä jatkui aika verkkaisena, kalaa tuli silloin tällöin. Janne karkutti veneen vierestä kolmosen.

Tuomo ja Mikki ajelivat ristiin rastiin megakokoista silakkaparvea, joka oli kaiun kautta paikannettu ja todettu noin sata metriä pitkäksi. Uistimet nakuttivat tasaisesti silakoiden selkiin parven läpi uisteltaessa (Haukkiklubi pahoittelee, jos moni silakka joutui tästä syystä fisujen teholle). Sitten yhden rutiinivedon aikana, Mikin vaapuun tömähti kunnolla. Nyt uistin ei iskenyt silakkaan, vaan megaluokan vedenalaiseen silakkatroolariin! Yhden terävän iskun jälkeen siimaa alkoi hävitä puolalta tasaiseen tahtiin. Juuri kun Mikki ehti jo mielessään iloita ensimmäistä kymppiään (monettako kertaa?), siima löystyi taas ja ärräpäitä lenteli.

Viimeinen kalastustunti syysillan jo hämärtyessä muodostui tapahtumarikkaaksi. Kummatkin jäljellä olevat venkunnat keskittyivät kalastamaan yhtä hyväksi tiedettyä hotspottia. Ensin tärähti Jannella. Janne, joka ei yleensä pienistä hätkähdä, vähätteli tapansa mukaan kalan kokoa, vaikka jarru huusi, siimaa valui kelalta ja vapa taipui. Mäkky, joka on Jannen vähäisistä elkeistä jo ottanut opiksi, ei ottanut mittän riskejä, vaan sammutti moottoriin ja teroitti iskukoukkua kollia varten. Kala pyristeli aikansa, mutta pääsi.

Mäkyn 2 läpyskä Hetkeä myöhemmin Mikin venekunta liukui ohi ja Mikillä puolestaan tömähti. Painoa oli vaikka muille jakaa, mutta ei potkun potkua. Mikki kehotti nopeasti Tuomoa vaihtamaan koukun haaviin ja valmistautumaan henkisesti isoon lahnaan. Ja lahnahan se olikin. Suomufrisbee painoi digivaa’an lukemiin 1.92kg,, niukasti alle Mäkyn kalan. Lahnan palattua märempiin olosuhteisiin, jatkettiin HAUESTUSTA. Mikki oli tuskin saanut uistinta takaisin veteen kun jo tärähti uudestaan, samassa paikassa missä Jannen iso kala oli hetkeä aikaisemmin irronnut. Nyt oli iso kolli kiinni. Vapa taipui luokille ja kala teki laiskoja isoja liikkeitä. Kala tuntui olevan hyvin kiinni, ja Mikki näki jo mielessään voittajan keltaisen paidan. Vapakin alkoi kädessä tuntua Haukkitrophyn jalalta… Janne oli lyötävissä, ja vielä makeasti kauden viimeisen puolen tunnin aikana!

postscript
Viimeisenä päivänä yksi venekunnista bongasi myös Saaristomerellä tavallisen mutta Ahvenanmaalla harvinaisemman "minuvesimenkäpois" rantaorganismin. Ja kysymyshän ei ole laiturin vieressä kalastamisesta, vaan Ahvenanmaalla voimassa olevien veteen piirrettyjen viivojen ylittämisestä. Lajipiirteiltään Ahvenanmaan otus tuntuisi poikkeavan Saaristomeren serkustaan myös siinä, että ahvenanmaalainen yksilö päästettyään lajillensa tunnusomaiseen äänen, alkoi houkutella meitä omiin mökkeihinsä. Vaikka reviiritietoisuus on siis kummallakin lajihaaralla voimakasta, ahvenanmaalainen alfauros näyttäisi hyväksyvän reviirilleen myös muita, niin kauan kun nämä tunnustavat uroksen dominanssin.

Paluumatkalla Helsinkiin Serenade heilui niin että laivan bändi ei välillä meinannut pysyä pystyssä. Ei se isokaan paatti näköjään tykkää myrskytuulesta, kuten ei myöskään Ahvenanmaan uivat pistaasikuoret.